24.2.2010

Tuunia ja Duunia

Tuunaus on tullut jäädäkseen. Hyvä, että toimintatapana. Ikävä kyllä terminä. En tiedä, kuka tuota pirullista tuunaus-termiä on alunperin alkanut Suomessa levittämään, mutta ärsyttävä sana se joka tapauksessa on. Itse yhdistän sen väkisinkin Ratulaan, muuttuneeseen Suuri Käsityö-lehteen ja Anu Harkkiin. Ja aasinsillan kautta Arttu Harkkiin, joka on aina kuulunut ärsyttävimpiin TV-kasvoihin Suomessa...Tuunauksessa itsessään ei ole mitään vikaa. Kierrättäminen on luonnollisesti hyvä asia ja kädentaidoilla ehostaminen pop.

Ostin viime viikolla kirpputorilta (tuhannen muun "huippulöydön" lisäksi) hieman piloille pestyn villapaidan. Mukavat värit ja mukava hinta. Paidassa on 80% merinovillaa, joten se huopui sopivasti 60 asteen pesussa. Saksien vilauttelun jälkeen lopputuloksena on Prinsessa Ruusunmarjalle säärystimet ja kauluri. Lisäksi paidasta jäi vielä helmakappale odottamaan uutta inspiraatiota.





Pilalle pestyjen villavaatteiden uusiokäytöstä kiinnostuneille suosittelen naapurimaan ideapankkia DoRedoa. Kirja on mukavaa luettavaa, tyylikkäästi taitettu ja löytyy hyvin suomalaisista kirjastoista. Eikä lukeminen vaadi ruotsin kielen kummoisempia taitoja, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!



Tähän uudempaan minulla on vielä tutustumatta -onko joku päässyt jo selaamaan?

23.2.2010

Suomalainen Nirvana

Olen hiihtänyt nyt muutaman kerran metsäsuksilla tänä talvena. Se se vasta on mukavaa! Saa hiihtää juuri niin hiljaa kuin haluaa ja silti pysyy tasaisesti lämpimänä. Eteenpäin pääsee ja maisemat vaihtuu, vaikka veren makua ei tunnukaan suussa. Arvostan metsäsuksien suomaa Slow-elämystä suuresti!



Ruotsin armeijan vanhat metsäsukset ovat kauniit. Metsästä puuttuvat häly ja kaikki velvoitteet. Hiihtäessä alkaa väkisinkin laulattamaan ja kaikki turhat ajatukset häipyy päästä. Erittäin helppo flow-tila tai nirvana, ihan miten sitä kukin haluaakin kutsua. Ja tunne vain vahvistuu, kun näkee teeren pölähtävän lentoon tai ketun juoksevan edelläsi.

Nykypäivän ihmisten pitäisi kaikkien päästä säännöllisesti syliin, keinumaan ja hiihtelemään lumiseen metsään suksilla. Latusuksilla ja huonoilla lapsuusajan hiihtokilpailumuistoilla ei sitten ole mitään tekemistä tällaisen mielen tyhjentymisen kanssa, joten älä huijaa itseäsi!

Hovatuttaa

Huomenna julkaistaan Vuokko Hovatan albumi Liaani. Albumi on oletetusti hyvä, mutta mielestäni Hovatan ääni on loistavimmillaan äänikirjassa Auringon Asema. Ranya El Raminin mahtava kirja pääsee vielä luettuakin enemmän oikeuksiinsa yhdistyessä Hovatan pehmeään ääneen. Tätä ei voi muuta kuin suositella! Kuunnelkaa ja kertokaa, kuinka kävi.

Reinon Villasukat


Olen viime päivinä lukenut Milla Paloniemen Kiroilevaa Siiliä (täältä löytyy tuo edellä oleva ja liuta muita). Tykästynyt myös. Olen aivan takuuvarma, että siilikin tarvitsee villasukkia, niin ehdottoman järkeviksi keksinnöiksi nuo ovat osoittautuneet tänä talvena. Olen liikkunut sekä kotona, että töissä villasukissa. Samalla olen hyljännyt hikoavat ja paleltavat puuvillasukat sekä typerät työkengät, joissa ei voi "tassutella". Villasukkia en itse ole vielä innostunut neulomaan, mutta Tavallinen-Mummi onneksi on eläkkeellä ja suhteellisen taitava käsistään.

En muista, että olisin koskaan aiemmin ostanut aikuisiälläni mitään vaaleanpunaista. Minulla oli lapsenakin todella vähän vaaleanpunaisia vaatteita, enemmänkin joulunpunaisia tai kirkkaan pinkkejä, joita suosin yhä. Vaaleanpunaisiin Reinoihin ihastuin kuitenkin heti, kun niitä alettiin markkinoida! Tyylikästä tuotekehittelyä ja kohderymään kuuluin Ainojen karsastajana heti! Joululomalla Näyttämölle kotiutuikin kahdet vaaleanpunaiset ja yhdet ruskeat Reinot ja siitä asti omani ovat olleet vakiokalustona käpälissäni. Yhtä kätevät kuin villasukat ja yhtä aikaa käytettynä villasukkien ja Reinojen kätevyys vain korostuu entisestään! Ja yllättävintä tässä on, miten silmä tottuu väreihin. Nyt olen suunnittelemassa jo vaaleanpunaista kaappia...


Niin paljon kuin omista Reinoistani pidänkin ja yrityksen suomalaista tuotantoa arvostan, täytyy kuitenkin tunnustaa, että mielestäni tuotekehittely Reino-reppujen kohdalla on mennyt aika syvälle Pohjois-Karjalaiseen metsään. Kuosi on ihan yhtä hieno kuin tossuissakin, mutta muuten reppujen ulkoasu ei ole mieltäylentävä. Jollei nyt sitten satu kaipaamaan kuumaa paluuta vuoteen 1990, jolloin itsekullakin oli juuri tuollainen reppu selässään. Reppu löytyy firman nettisivujen Nuorten mallistosta.

13.2.2010

Teetä ja Sympatiaa

Sain eilen ystävänpäivälahjan! Olin lahjasta yllättynyt ja ennen kaikkea iloisesti yllättynyt. Lahja oli paketti suosikkiteetäni, Clipperin Rooibosta, jonka vannoutunut fani minusta on viime aikoina tullut. Hauska yllätys oli myös paketin uusi ulkoasu! Tyylikäs.



Jos tykkäät Rooibos-teestä ja kuvittelet kirjainmarkettien rooiboksen muistuttavan edes jossain määrin oikeaa punapensas-teetä, voin kertoa sinun elävän pöhköissä harhakuvitelmissa. Kunnon rooibos ei maistu kitkerälle, eikä siihen tarvitse sekoittaa hedelmän, vaniljan tai hunajan makua, jotta se olisi juotavissa... Suosittelen tätä edellä mainittua merkkiä ehdottomasti!

Hyvää Ystävänpäivää!

9.2.2010

Rekikoira koeajossa



Kävimme viime sunnuntaina kokeilemassa Suden kanssa ensimmäistä kertaa vetokoiran elämää. Susi pääsi mukaan kuudentena koirana huskyvaljakkoon tuossa kylillä. Hieman oli nuorella pojalla jännitystä ilmassa, kun ne kaveritkin niin pelottavasti ulvoivat. Ei tuo tajunnut, eikä halunnut juosta, vaan heilutteli häntäänsä idioottimaisesti, hyppi sinne tänne ja lopulta kieltäytyi kokonaan liikkumasta. Kunnon rekikoira siitä sitten kuitenkin tuli: loppumatkan Susi istui reessä isäntänsä sylissä ja muut huskyt saivat juosta kunnolla ilman meidän rakasta teini-ikäistä häiriötekijää valjakossaan...

7.2.2010

Ihanaa Vihreää!


Inhosin aina lapsena kotimme ahtautta. Pyrin kaikessa sisustuksessa nykyään päinvastaiseen: avaruuteen, valoisuuteen ja helppohoitoisuuteen (aina tavoitteet ei tosin toteudu, mutta yritys on ainakin kova). Vanhemmiltani olen kuitenkin, mitä ilmeisimmin, perinyt kiinnostuksen huonekasveihin sisustuksessa. Vihreä väri sopii joka huoneeseen ja kasvit tyyliin kuin tyyliin. Hyväkuntoiset kasvit ovat todistus siitä, että olen onnistunut jossain ja kukkiva kasvi kaksinkertaistaa tuon tunteen. Aina iloon ei tarvita niin kovin kummoisia asioita.


Vihersormeksi minua ei kyllä voi kutsua! Kukkien hoitotyylini on minulle tyypilliseen tapaan varsin epäsäännöllistä ja niukkuudesta ylitse pursuavuuteen vaihtelevaa. Olen ihastunut kasveihin, jotka sietävät minua pikkuheikkouksistani huolimatta. Näihin kuuluu ikuisen hengen omaavat anopinhampaat, anopinkielet, pääsiäiskaktus ja posliinikukat. Muratteja sen sijaan olen tappanut useita ja kodinonnea en edes yritä enää kasvattaa. Orkideaa en saisi taatusti kukkimaan ja siitä kuivasta "kepistä yhden lehden yläpuolella" ei sitten olisi kenellekään iloa.


Edellinen asukas jätti Näyttämölle varsin monta viherkasvia. Osan niistä sain alun muuttohässäkässä jo varsin huonoon kuntoon, mutta osa on säilynyt hyvin hengissä. Nyt helmikuun alussa sain vihdoin kaikki kasvit haluamaani ruukkuihin ja niille suositeltaviin oloihin. Ruukuiksi valitsin navetan, aittojen ja vinttien kätköistä löytyneitä purkkeja, jotka saattaisivat toimia tehtävässään jotakuinkin kohtuullisesti.

Edellisen asukkaan viherkasvi (nimi?) Arabian voipytyssä. Kukaan ei arvaisi, että pytyssä on iso lohkeama takapuolella!


Pääsiäiskaktukset perunakapassa ja vanhassa emalisessa potassa.


Upea soihtuköynnös (?) Finelin vanhassa kattilassa. Kattila oli niin ruosteessa ja sisältä naarmuuntunut, ettei kelvannut enää käyttöön. Kukkaruukkuna toimii kuitenkin hyvin. Tavallisen Poika porasi kattilaan reiät, joihin kiinnitin marketista ostetut metalliketjut.


Kaikille kukille ei löytynyt vanhoja astioita ja ostin joitain uusia Plantagenista. Olohuoneessa halusin säilyttää yksinkertaiset värit: valkoisen, beigen, harmaan ja mustan. Kukkapöytä löytyi edellisen asuntomme vintiltä. Raahasin sen mukana Näyttämölle muutossa ja maalasin ennen joulua valkolakalla valkoiseksi.

Duunareita suoraan pyllystä

Edellisten ait(t)ojen lisäksi akuutteihin korjauskohteisiin Näyttämössämme kuuluivat piipun pellitys ja leivinuunin korjaus. Emme ole koskaan ennen asuneet omassa talossa, emmekä siis ole aiemmin myöskään hoitaneet yhteydenpitoa ammattimiehiin, jotka tällaisia töitä hoitavat. Kiinni saaminen, yhteydenpito ja asioista sopiminen osoittautui niin mahdottomaksi, että en olisi koskaan voinut etukäteen kuvitella!

Talossamme on alkuperäinen, nytkin käytössä oleva tiilipiippu. Piipun ja savikaton yhtymäkohdassa on reikä, josta voi vintillä katsella maisemia ja sinistä taivasta. Sateella taivas ei ole sininen ja tällöin vesi valuu suoraan reiästä katsojan silmään. On joskus aikoinaan, jäljistä päätellen, valunut vielä silmästä vintin lattialle ja siitä keittiön katon läpi. Tästä ongelmasta oli nyt tarkoituksemme päästä eroon peltisepän avulla, koska itse emme työhön halunneet ryhtyä. Etsin paikallislehdistä ja netistä kaikki lähialueiden peltityöntekijät ja aloin soittelemaan. Soitin kaiken kaikkiaan varmaan 30 eri numeroon. Osa vastasi, osa ei. Suurimmalla osalla oli niin paljon töitä, ettei ehtineet tekemään piipun pellitystä. Monelle asuimme liian syrjässä ja joillekin piippumme oli liian vanha ja haastava korjattavaksi. Kolme peltiseppää lupasi tulla käymään kuluvan viikon aikana, yhtään näistä ei ilmestynyt. Kolmannen kanssa olin jopa kahdesta kokemuksesta siten viisastunut, että olin sopinut tarkan ajan, jolloin tapaamme. Ei saapunut silti. Piippumme on yhä korjaamatta. Valumisvedet kerätään ämpäriin ja ämpäri tyhjennetään säännöllisesti. Toimiihan tuokin.

Muurareiden kanssa ei ollut sen parempi tuuri. Vanhaa leivinuuniamme ei olla käytetty vuosiin. Palotarkastaja ja nuohooja kehottivat olemaan sitä käyttämättä paloturvallisuussyistä, koska uunin sisäosan tiilet olivat rapautuneet. Halusimme selvittää, olisiko leivinuuni korjattavissa, jotta saisimme sen käyttöömme talveksi lämmitystä varten. Muurareiden numeroita löytyi huomattavasti heikommin kuin peltimiesten numeroita, mutta lopulta käytössäni oli muutaman ammattimiehen lista. Kaikille soittamilleni työ kyllä kelpasi, eikä Näyttämön sijainnissakaan ollut vikaa, kuten peltimiehillä. Mutta ei heistäkään kukaan siitä huolimatta tullut paikalle. Eräs jopa soitti etukäteen loukanneensa jalkansa ja sovimmme uuden ajan. Kun tätä ei tuolloin kuulunut, yritin soittaa puhelimitse, mutta ilmeisesti kännykkä oli katkennut...

Tästä kaikesta oppineena totean, että duunareilla on ilmeisesti liikaa työtä ja liian hyvä palkka. En tiedä tuttavapiirissäni ketään, jolla olisi varaa kieltäytyä työstä vastaavalla tavalla tai hoitaa asiakassuhteita, kuten nämä sankarit. Aika onnekkaita kavereita, minäkin haluan duunariksi!

Ait(t)a

Ensimmäisenä ostettuamme Näyttämön, teimme itsellemme selväksi, että muutama remontti ja rakennustehtävä on välttämätön ja suoritettava ensimmäisenä ennen kuin aletaan arpomaan muille suorituksille järjestystä (joka kestänee elämän loppuun saakka).

Mitä me siis saimme aikaiseksi syksyllä? Sekasortoa, hammasten kiristystä ja kiukuttelua nyt ainakin. Lisäksi myös muutaman hyvin onnistuneen muutoksen Näyttämössämme, jotta se sopisi meidän elämäämme hieman paremmin. Puitteethan olivat toimineet meitä ennen iäkkään naisen Näyttämönä ja on ymmärrettävää, että hänen monologinsa on tarvinnut varsin erilaisen ympäristön kuin meidän Elämämme.

Ensimmäinen projekti, jo osittain ennen muuttoa, oli rakentaa aita talon ja maantien välille. Aita kuvastaa pientä ajatuskatkoa: mahdollisuutta tuumata hetki ennen kuin ryntää suinpäin hakemaan palloa rekan alta. Totesimme, että puutavara Suomessa on yllättävän kallista ja aitojen valmiselementit ylittivät budjettimme melko korkealta. Siispä Tavallisen Poika sai loistavan tekosyyn ostella vaikka mitä tuiki tarpeellisia koneita: jiirisahoja sun muuta hienon kuuloista, joista minä en ymmärrä mitään. Kannatimme paikallista sahaa hakemalla sieltä puutavaran (joka ei sekään kyllä siis ollut halpaa). Tavallisen Poika suunnitteli aidan ja rakensi sen sitten pihan ja maantien välille Siskon Miehen kanssa.


Prinsessa Ruusunmarja, Suklaa-Prinssi ja Siskon Poika auttoivat aidan maalaamisessa. Pääasiallisena tarkoituksena oli vain pitää lapset paikoillaan, eikä välttämättä saada aitaa maalatuksi. Nyt aidassa on siis maalattuna epämääräisiä länttejä siellä täällä (sekä lisäksi muutama navetan seinässä, jonka maalaamiseen EI ollut lupaa) ja varsinainen työ odottaa tekijäänsä keväällä. Noudatamme siis kirjaimellisesti Panu Kailan neuvoja siitä, kuinka puutavaran pitää "vanheta" yhden talven yli ennen kuin se peitetään maalilla. Aidan maalina on perinteinen punamultamaali, ei tosin itse sekoitettu. Samanlainen, jolla talokin on maalattu.


Aidan lisäksi ensimmäisenä työlistallamme oli aitan katon korjaus. Pihassa nököttävän, vanhan ruoka-aitan huopakatto oli pahasti kulunut ja hapertunut, eikä varmasti olisi kestänyt enää yhtään talvea siinä kunnossa. Tavallinen-Ukki auttoi katon korjauksessa: toi meille oman talonsa katon kierrätyspeltiä Pohjois-Karjalasta, purki vanhan katon ja asensi pellit (peltin, pelin, pelltit???) paikoilleen.

Kierrätyspelti oli varsin ruman näköistä asennettuna ja tavoite oli saada peltikatto mustaksi, kuten vanha huopakattokin oli ollut. Katon maalaus jäi ensin omalle kontolleni. Sutiessani sadatellen mustaa maalia katon pintaan (kärsivällisyys ei ole hyveeni), onnistuin kaatamaan litratolkulla maalia valumaan pitkin kattoa maahan. Tämän jälkeen Tavallisen Poika kävi ostamassa maaliruiskun ja jatkoi oma-aloitteisesti katon maalaamista. Maali tosin loppui kesken katon takapuolella ja naapurit ovat saaneet katsella ihmeellistä, puna-mustaa ja läikikästä kattoa nyt tämän talven ajan. Ehkä muistamme maalata sen loppuun keväällä...


Ruoka-aitan kattoa purkaessa, räystään alta löytyi liito-oravan papanakätkö. Papanat olivat onneksi vanhoja -ties mitkä lehdonsuojeluaktivistit olisivat muuten hyökänneet estämään kattoremonttiamme. Olisi kyllä hauskaa, jos liito-oravia löytyisi jatkossa tuolta alapihalta. Voisi järjestää liito-oravasafareita -kovalla hinnalla elämyksistä maksavalle kaupunkilaisturistille!

Här vaktar jag!

Supisuomalaiset Tavalliset onnistuivat valitsemaan näyttämökseen rakennuksen, joka sijaitsi manner-Suomen ruotsinkielisimmässä kunnassa. Liljendalissa. Nyt uuden vuoden vaihteen kuntaliitoksen jälkeen tosin asumme Loviisassa, joka on enää puoliksi ruotsinkielinen. Tältä alueelta eivät kuitenkaan ruotsinkieliset muuttuneet yhtään enempää suomenkielisiksi vuodenvaihteessa, joten olemme yhä vähemmistössä.


Ennen kuin muutimme Itä-Uudellemaalle, minulla ei ollut käsitystäkään suomenkielisten ja ruotsinkielisten eroista. Enkä varsinkaan voinut kuvitella sitä juopaa, joka näiden ihmisryhmien välillä on! Pernajassa asuessamme tein merkittäviä havaintoja, kirjasin niitä mieleni muistiin ja välillä hämmästelin. Aiheeseen ja sen pitkään historiaan tottumattomalle suurin yllätys on se, kuinka asioita järjestellään hallinnossa kahdesta eri kieliryhmästä käsin. Niinkuin näillä ihmisillä ei olisi mitään yhteistä. Oman alani vuoksi tutustuin selvimmin opetuspuolen ratkaisuihin, jotka tuntuvat välillä olevan mitä värikkäämmin perusteltuja. Tavallisen Tytölle ja Tavallisen Pojalle oli hämmentävää huomata se inho, mitä suomenkieliset kokevat ruotsinkielisiä kohtaan. Kaikki ruotsinkielisissä on mätää tai vähintäänkin perseestä ja aiheesta on turha keskustella, sillä näin se vain on. Sitä en tiedä, suhtautuvatko ruotsinkieliset suomenkielisiin yhtä naurettavasti.

Itse olen tottunut yleensä tulemaan kaikkien kanssa toimeen ja en erottele juurikaan ihmisiä koulutuksen, aseman tai taustojen mukaan. Juttelen mielelläni ruotsiksi ja tervehdin ruotsinkielisiä. Ihailen heidän lastensa siisteyttä ja puhtautta verrattuna suomenkielisten lapsiin. Tykkään myös niin lasten kuin aikuistenkin reippaammasta olemuksesta. Tästä kaikesta voisi tietysti olla kateellinen, mutta järkevämpää on se energia haaskata vaikkapa tutustumiseen. Näyttämön ympäristössä olemmekin tutustuneet mukavasti ruotsinkielisiin lasten päivähoidon ja kyläyhdistyksen toiminnan kautta.

Naapurissamme asuu Herr Bröd vaimoineen ja kissoineen. He ovat olleet alusta alkaen meille varsin ystävällisiä. Olemme saaneet heiltä lämpöä sekä kuvainnollisesti, että kirjaimellisesti. Vesi virtaa heidän kaivostaan ja Turkiskaksoset pomppivat heidän hakkeensa päällä. Tiikeri käy todennäköisesti myös tarpeillaan heidän hakekasoissaan. Susi karkaa heidän mailleen ja tekee heidän lumipenkkoihinsa keltaisia graffiteja. Prinsessa Ruusunmarja ja Suklaa-Prinssi kiljuvat sekä loput Tavalliset karjuvat. Eivätkä he ole kertaakaan moittineet mistään, edes siitä huolimatta, että Fru Bröd tietääkseni ei pidä koirista. Kaiken tämän lisäksi he vielä sietävät katsella meidän pihaamme, joka on täynnä keskeneräisiä rakennelmia, romua, leluja, roskapusseja, tupakka-astioita, laudanpätkiä, keppejä, toista viikkoa tuulettuvia petivaatteita, trampoliinin raunioita ja vaikka mitä muuta sekasaastetta, jota kaaoksenomainen elämäntapamme tuntuu kaikista päinvastaisista yrityksistä huolimatta tuottavan.

Heidän oma pihansa on moitteettomassa kunnossa. Kaikki on järjestyksessä ja yksikään tavara ei ole pois omalta paikaltaan. Sellaisia nämä ruotsinkielisten pihat nimittäin ovat! Sekä kesällä, että talvella. Aina huoliteltuja ja viimeisteltyjä. Olen alkanut epäilemään, että ruotsinkielisillä on enemmän aikaa vuorokaudessa. Tai sitten heillä on joku mystinen kyky tehdä asioita tehokkaammin kuin meillä. Meidän Näyttämöllemme voi ohjata vieraat yksinkertaisesti kertomalla, että paikan kyllä erottaa kylän muista taloista...En usko, että kukaan tulee pihan nähdessään kuvitelleeksi taustoistamme väärin, vaikka valitsinkin portin pieleen varoituskilven, jossa lukee: "Här vaktar jag!"
Related Posts with Thumbnails