10.10.2010

Kulkija-Kissamme Pekka



Sumuinen aamu toi mukanaan kurjan uutisen: Harmaa Tiikerimme oli jäänyt auton alle ja kuollut. Isäntä haki jäykistyneen kissan repullaan pois tien varresta ja hautasimme Pekan puutarhaan.

Pekka oli ensimmäinen kissamme. Pekka tuli meille vuosi sitten syksyllä. Näyttämö tarvitsi hiirten kauhuksi tehokasta saalistajaa ja kaverin muuttaessa maalta kaupunkiin Pekka tarvitsi uutta kotia, jossa pääsisi liikkumaan vapaasti. Pekka ei ollut sisäkissa, eikä kaupunkilainen.



Kaveri hieman pelkäsi, että Pekka joutuisi tielle ja auton alle asuessamme aivan maantien varressa. Mutta Pekka kulki heti alusta alkaen mallikkaasti tiellä. Ennen tien ylittämistä Pekka katsoi molempiin suuntiin varovasti ja tien ollessa vapaa pinkaisi mahdollisimman nopeasti sen yli. Pekka pelkäsi autoja, eikä oleillut mielellään tien reunustoilla.

Pekka oli meille tullessaan veikeä ja koiramainen kissa. Puolitoistavuotias leikattu kolli viihtyi ihmisten lähettyvillä ja seurasi Perhettä lenkeillämme pitkien matkojenkin päähän metsässä. Sylissä Pekka ei viihtynyt, eikä heittäytynyt lasten leikkeihin, vaan seurasi sopivalta etäisyydeltä touhujamme. Minua Pekka tervehti kyykistyessäni nousemalla polviani vasten takajaloilleen ja hinkkaamalla kuonoaan leukaani vasten. Pekka myös viihtyi istuen olkapäilläni kehräten. Pekka oli aina liikkeissään varovainen ja harkitsevainen, ikäänsä nähden aikuisen oloinen. Vaikka Pekka kulki hyllyillä, yhtään tavaraa ei koskaan pudonnut, eikä Pekka muutenkaan tuhonnut millään tapaa kotimme esineitä.




Näyttämölle tuli aika pian Pekan jälkeen koiranpentu, Susi. Pekka leikki koiran kanssa, vaikka Susi oli melko raju käyttäessään hampaitaan. Omaa rauhaa kaivatessaan Pekka meni sinne, mihin Susi ei ylettynyt -hattuhyllylle tai vaikkapa saunan lauteille. Toisinaan Pekka härnäsi Sutta tahallaan juoksentelemalla sen editse paikoista, johon koira ei päässyt. Susi ja Pekka olivat selvästi samaa laumaa -Susi ei koskaan suhtautunut Pekkaan saaliseläimenä, kuten muihin pieneläimiimme.



Pekan piti olla navettakissa. Vakaa aikomuksemme Pekan meille tullessa oli  totuttaa se ruokailemaan ja elämään talossa ainoastaan ulkoeteisessä. Mutta niin vain talven tultua Pekka oli yhä enemmän sisällä -Pekka omi olohuoneen pönttöuunin vierestä nojatuolin, missä kenelläkään ei ollut oikeutta häiritä sen lekotteluhetkiä. Pekka oli ulkona aina päivät ja teki tarpeensa ulos. Sisään Pekka tuli usein meidän tullessa kotiin iltapäivällä ja kovilla pakkasilla viihtyi seuraavaan aamuun asti seurassamme.

Keväällä ilmojen lämmetessä Pekka alkoi viihtyä enemmän ulkona. Sen reissut pitenivät ja Pekka ei ilmestynyt enää joka päivä kotiin. Pekka ei laihtunut, joten käsittääksemme iäkäs naapuri ruokki omaksi ilokseen Harmaata Tiikeriämme. Joka kerta Pekan palatessa kotiin, olin huojentunut. Kaipasin kissaa kovasti sen poissa ollessa, enkä ollut iloinen sen viikottaisista katoamisista. Olin aina kuvitellut olevani koiraihminen, jonka kotiin Kissa tuli vain käytännön syistä. Talven aikana huomasin arvostavani kissaa eläimenä yhä enemmän ja enemmän. Minun oli pakko myöntää, että pidän kissoista huomattavan paljon enemmän kuin olin koskaan edes kuvitellut.



Pekka muuttui hiljalleen viileämmäksi ja etäisemmäksi, ehkä vielä aikuisemmaksi ja riippumattomammaksi. Se ei enää tullut olkapäälleni, eikä kehrännyt leukaani vasten. Lapsiin Pekka ei kiinnittänyt mitään huomiota. Pekka tuntui viettävän omaa kulkijan elämäänsä ja vaikutti tyytyväiseltä. Aamuisin Pekka kävi hakemassa Tavallisen Pojalta aamupalan ja istui hetken hänen kanssaan rauhassa rappusilla. Tavallisen Poika, joka ei välittänyt kummemmin kissoista, oli kai tämän riippumattoman kulkijan sukulaissielu. Ja Pekka taisikin yllättäen olla ensimmäinen ja ehkä viimeinenkin kissa, joka on edes hieman päässyt hänen sydämeensä.



Kuukausi takaperin meille tuli toinen kissa, Terroristi. Olin aina halunnut keltaista tai raidallista kissaa, mutta niin vain asiat kulkivat, että meidän pentumme olikin yllättäin hyvin saman värinen kuin Pekka. Terroristi riehui sisällä ja Pekka kävi muutamaan otteeseen näyttämässä pennulle, kuka täällä todellisuudessa määrää. Pekka oli selvästi ärsyyntynyt pienestä kissasta, joka häiritsi hänen ruokarauhaansa, eikä heittäytynyt millään muotoa leikkiin Terroristin kanssa.

Viime viikolla näin Pekan viimeisen kerran elossa. Tarjosin Pekalle kermaa, koska halusin lelliä sitä enemmän kuin tavallisesti. Pekka leikki Terroristin kanssa yllättävän nätisti, nukkui yhden yön sisällä Tavallisen Pojan vieressä ja vietti samaa yötä edeltävän illan sulassa sovussa Suden kanssa eteisessä nukkuen. Elättelin mielessäni ajatusta, että Pekka on vihdoin juossut kesäjuoksunsa ja palaa taas lemmikkirooliinsa, kun ilmatkin ovat kerran viilenneet. Aamulla Pekka lähti, eikä enää palannut.


Lauantaiaamuna naapuri kertoi kissamme löytyneen kuolleena melko kaukana omasta kodistamme. Yöllä kai tuo oli kuollut -siihen, mitä pelkäsi eniten. Auto on ajanut varmasti kovaa. Kissan kuolema tuli aivan yhtäkkiä ja suru on aivan suunnaton. Kiinnyn eläimiin tavattoman syvästi, enkä tiedä miten käsittelisin näitä tunteita. Lasten on vaikea ymmärtää, että kissa ei enää palaa takaisin. Viikonloppu on ollut raskas. Pää on täynnä kysymyksiä: Miksi Pekka ei varonut autoja? Miksi Pekka oli niin kaukana Näyttämöstä? Entä jos Pekka ei kuollutkaan auton alle? Kukaan ei anna kysymyksiin vastauksia.






Pekka sai oman viimeisen paikkansa puutarhasta pienen vaahteran juurelta. Kissa käärittiin juuttikankaassa hautaansa. Jätimme kaulapannan paikoilleen, en halunnut sitä irrottaa. Kysyin lapsilta: "Missä Pekka nyt on?" Prinsessa Ruusunmarja vastasi hetkeäkään epäröimättä: "Siellä haudassa tietysti." Lasten maailma on usein yksiselitteisyydessään helpompi kuin aikuisten. Yksi aika on nyt ohi ja toinen alkaa.


Tähän loppuun haluan laittaa laulun, joka on kaikessa surumielisyydessään mielestäni hyvin kaunis. Sanoma on lohduttava riippumatta kuuntelijan katsomuksesta. Johanna Kurkela: Ilta saapuikin niin äkkiä.

5 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Voi ei, osanottoni. Tuli ihan itku kun luin Pekan tarinaa :(
Minäkin kiinnyn eläimiin ja niiden poismeno on aina kova juttu. Joka kerta kun kissa livahtaa ovesta ulos, niin pelkään sen olevan viimeinen kerta juuri autojen takia.

Voimia!!

Titti kirjoitti...

Myöhäisiltaa Sinulle!
Piipahdin jo aiemmin blogissasi, mutten silloin ehtinyt kommentoimaan kun olimme lähdössä -johonkin...
Sydän sykkyrällä ja kyynel silmäkulmassa luin kirjoituksesi...
Elin hetki hetkeltä mukana!
Meillä jo lapsuudessani on ollut lemmikkejä; -koiria, kissoja, kaneja, ankkoja... Olen aina ollut -ja olen yhä-, erittäin eläinrakas. Kissat ovat kuitenkin lähimpänä sydäntäni (koirankin haluaisin, mutta näillä voimavaroilla se ei ole järkevää, -kissa kuitenkin on helpompi...)
Kun luin kirjoitustasi, niin samalla mietin lapsuuttani ja nuoruuttani jolloin meillä kissat olivat ulkokissoja...
Muistin kissojemme (vuosien saatossa eri aikoina) -luonteita ja tekemisiä... Muistin sen tunteen kun odotin kissaa kotiin, -eikä kuulunut...
Nyt minulla on sisäkissa, -joka on oma ihana persoona.
Vaikka olen joutunut kokemaan sen pahimman, -menettänyt lapseni- eikä sitä IKINÄ voi verrata lemmikin menettämiseen, -niin tiedän, että oman kissan (koiran tai muun lemmikin) menettäminen tekee todella kipeää...
Voimia!

Mari kirjoitti...

Voi, otan osaa :( Meillä kulkee valkoinen, ehkä hieman villiintynyt kissa pitämässsä huolen hiirien ja myyrien hävityksestä...

Jenni kirjoitti...

Olen pahoillani, että Pekkaa ei enää ole. :(
Tuli niin surullinen olo lukiessa ja tippa linssiin kaunista Johanna Kurkelan kappaletta kuunnellessani. <3

Johanna kirjoitti...

Voi miten ikävää :( Itsekin jouduin viime keväänä luopumaan rakkaasta Santtu-kissastani. Se onneksi ehti elää 16 pitkää vuotta, mutta helppoa ei luopuminen ollut. Kissat on aivan ihania <3 Voimia sinne!

Related Posts with Thumbnails